My heart will go on

...or will it..? Yksi asia maailmassa joka saa minut samaan aikaan sekä onnelliseksi että niin surulliseksi ettei siihen riitä sanat. Ja se asia on elokuva nimeltä Titanic. Ajattelin taannoin että kappas enpä olekaan pitkään aikaan katsonut Titanicia ja tänään annoin itselleni luvan sen katsoa. En tiedä oliko idea tosi hyvä vai huonookin huonompi, en oo vieläkään saanut mieltä rauhoittumaan ja tunnekuohuja tasaantumaan. Oikeasti varmaan mikään ei herätä mussa niin paljoa tunteita kun tää elokuva! Titanicia katsoessaan ei ainakaan jää epäselväksi onko ihminen kylmä ja tunteeton vai sykkiikö jossakin vielä se inhimillisyys joka ei nieleksimättä kestä mahdotonta rakkautta, musertuneita unelmia ja toivoa tulevaisuudesta yhtäaikaa. Omalla kohdallani ei tosin taida vielä kertaakaan olla jäänyt pelkäksi nieleskelyksi, pahoin pelkään että herätin kaikki naapurini lohduttomalla vollotuksellani joka vaan ei vaimennut ei sitten millään. Vaikka kuvanlaatu oli läppäriltä katsottaessa surkea ja ääni tuli etuajassa, ei leffa tehonnut muhun yhtään sen vähempää kuin valkokankaalta katsottuna. Varsinkin kohta jossa orkesteri soittaa viimeisiä kappaleitaan saa mut kyynelehtimään joka kerta vaikka kuinka koittaisin hillitä itseni. Nyyh!

Leffan katsomisen lopetin siis juuri hetki sitten, sitä ennen päivään on kuulunut koulussa käymistä yli kahden viikon lomailun jälkeen :D Uusi opintokokonaisuus alkoi, mikä on sinänsä ihan kivaa, saapahan ainakin kunnon ruokaa kerran päivässä. No, on koulussa muitakin hyviä puolia, ala tuntuu mulle ainakin oikealta enkä oo tullut toisiin aatoksiin sen suhteen, ainakaan vielä. Välillä tosin herää kysymys, mitä uutta voin tälle alalle tuoda? Vaikuttaa siltä että melkein kaikki opiskelukaverit on kokeneet hirvittävän traagisen lapsuuden tai muita hankalia elämäntilanteita, tehnyt alan töitä jo ainakin viis vuotta tai vähintään käynyt lähihoitajakoulun tai vastaavan. Mitä annettavaa on tällaisella pumpulissa kasvaneella, juuri lukiosta valmistuneella teinitytöllä?? No, oon lohduttanut itseäni ajatuksella että meitä ''normaaleja'' tarvitaan yhtä lailla, eivät kai kaikki sosiaalialalla työskentelevät voi olla itsekin masentuneita, alkoholisoituneita tai muuten ongelmaisia? Työkokemuksen ja aiemman koulutuksen puutetta en tosin pysty tuolla itselleni selittelemään. Ehkä se tästä kuitenkin jossain välissä selkiytyy.

Voih, miten yksi elokuva voikaan vetää fiiliksen näin haikeaksi? En saa Leonardon hymyä mielestäni varmaan viikkoon.. Onhan leffassa onneksi paljon meikäläiseen uppoavaa huumoriakin, etenkin laivan ja jäämöhkäleen kolaroitua kuuluneet ''härrekyyd!''-huudot loihtii hymyn naamalle välittömästi :D  Jep jep. Kaupassakin piti käydä leffan jälkeen, mut miten se aina onnistuukin kestämään niin pirun kauan? En kyllä tällä turvonneella ripsarisekasotkunaamalla olisi ihmisten ilmoille kehdannutkaan lähteä. Ehkä hipsin tästä piakkoin pehkuihin, uneksimaan tulevista Tallinnan ja Tukholman risteilyistä! :D

Öitä,

Levätkää rauhassa Jack & Rose